Suomi on jäätelökansa, sehän tiedetään. Jäätelöä syödään kesät, talvet, keväät, syksyt. Vastaavaa ilmiötä ei liene muualla maailmassa.
Itse olen joutunut elämään ilman lapsuuteni ihanaa suomalaista jäätelöä monet vuodet ulkomailla, jossa jäätelöä ei juuri syödä. Enkä ole tuota herkkua juuri kaivannut. Olen onnistunut kasvamaan nykyisiin mittoihini ilman näitä mahtavia kalori- ja kolesterolipommeja.
Lapsena nautin tietysti aina kesän ensimmäisestä vaniljajäätelötötteröstä, jonka kävin noutamassa yhä vielä paikallaan olevasta Valion kioskista Kaivopuiston rannasta. Silloin myynnissä oli vain yhden pallon tötteröitä, joka sekin oli minulle usein liikaa.
Joka kesäisen Suomen-lomani olen aina aloittanut samasta paikasta ostetulla vaniljatötteröllä. Joskus olen tosin joutunut myyjän kanssa sanaharkkaan siitä, kun tämä on väkisin halunnut myydä minulle kaksi tai peräti kolme palloa. Kun olen kieltäytynyt ostamasta pakkomyynniksi mieltämääni jätskimäärää, olen onneksi löytänyt pienet vanhan ajan vaniljapuikot, joissa on juuri sopivan vähän herkuttelua.
Olen ihmetellyt valtavan pitkiä jonoja jätskioskien edessä kuumina kesäpäivinä. Mikä pakottaa kansalaiset jonottamaan jäätelöä, joka (anteeksi nyt vaan) ei mielestäni edes ole jonottamisen arvoista. Se kun on usein ylirasvaista, tarttuu kitalakeen, ja yhden jättipallon makuun kyllästyy jo sen puolessavälissä.
Ranskassa jäätelöä syödään harvoin. Tötteröstä sitä syövät vain lapset ja turistit kuumana kesäpäivänä huvipuistossa. Pienen pallon muutaman kerran kesässä. Jos jäätelöä tarjotaan ranskalaisaterian pääteeksi jälkiruokana, kauniisti muotoiltu jäätelökakku haetaan huiman kalliista kaupasta, jossa se on tehty artisaanimaisesti käsityönä ja ilman lisä-aineita. Sen päälle ei lisätä hilloja tai muita lisukkeita, jäätelö, tai hyvin usein sorbetti, nautitaan sellaisenaan.
Ilmankos varsinkin Pariisissa näkee italialaisten gelaterie-myymälöiden edessä kauniina kesäiltoina huikeita ranskaa puhuvia jonoja, kun taas amerikkalaiset jäätelöpaikat ovat täynnä muita kieliä puhuvia turisteja.
Teksti: Tuulikki Muller
Kuvat: Ulla Maria Hoikkala
