Omalla kohdallani vapaus koitti marraskuussa 2009,  kun isäni nukkui pois. Päiviini tuli valtavasti aikaa. Sieluuni tuli valtavasti tilaa. Olenko huono ihminen, kun iloitsen tästä vapaudesta? Kun en pukeudu säkkiin ja ripottele tuhkaa päälleni?

Kristillinen kasvatuksemme korostaa itsekuria ja sääntöjen noudattamista. Meidän tulee surra tietyllä tavalla ja tietyn ajan. Meidän tulee itkeä ja voivotella. Ei ole soveliasta ilakoida ja nauttia elämästä suruaikana.

Miksi, kysyn minä? Minä iloitsen siitä, mitä minulla on ollut. Siitä, että jaksoin loppuun asti kantaa vastuuta ja olla läsnä isäni elämässä. Iloitsen siitä, että hänen kohdallaan viimeisten vuosien apu oli ystävällistä ja avuliasta.

Iloitsen siitä, että minulla on aikaa hyvällä omallatunnolla istua vaan ulkona ja katsoa kesään heräävää luontoa. Lintujen aherrusta pesänrakennuksessa. Kukkien puhkeamista loistoonsa.

Ennen kaikkea iloitsen siitä, että olen edelleen suhteellisen täysjärkinen ja terve.

Teksti ja kuvat © Ulla Maria Hoikkala